”Jaha, se on sitten valmis!”
1900-luvun alun Suomessa oli urheiluinto korkealla mutta varsinaisia urheilukenttiä löytyi vain muutamia. Porvoon kaupunki oli jo vuonna 1902 tasoittanut kentän Myllymäelle mutta urheilijat käyttivät harjoitteluunsa yleisesti myös kaupungin katuja ja teitä. Keskeinen urheilupaikka oli myös Kaupunginpuisto, jossa kulki 364 metriä pitkä juoksurata. Porvoon ensimmäinen varsinainen urheilukenttä valmistui 1920-luvun loppupuolella talkoovoimin nykyisen keskusurheilukentän paikalle. Aluksi se oli vain tasoitettu hiekkakenttä, josta puuttuivat sekä juoksuradat että hyppy- ja heittopaikat. Tästä huolimatta kaupunginvaltuuston puheenjohtaja totesi kentän nähtyään ”Jaha, se on sitten valmis!”. Talkootyötä kuitenkin jatkettiin ja vuonna 1928 kentälle saatiin juoksuradat.

Porvoolaiset perustivat 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä urheiluseuroja tiuhaan tahtiin: vuonna 1902 toimintansa aloittivat mm. urheiluseurat Akilles ja Weikot. Porvoon Urheilijat aloittivat toimintansa vuonna 1922. Seuratoiminta oli aktiivista ja niiden toimesta syttyi Porvoossa valtava innostus urheiluun. Lähes puolet porvoolaisista liittyi urheiluseurojen aktiivi- tai kannattajajäseniksi. Porvoolaiset pyöräilivät, voimistelivat, painivat, nyrkkeilivät, soutivat, juoksivat, uivat, pelasivat tennistä ja jalkapalloa. Talvella lajit vaihtuivat hiihtoon, luisteluun, jääpalloon ja mäkihyppyyn. Nopeasti seurojen riveistä myös nousi mestariurheilijoita, jotka tekivät huippu-urheilun historiaa.

Kolme leipuria, neljä olympiamitalia
Lähes jokainen porvoolainen seisoi jokirannassa syyskuun neljäntenä päivänä vuonna 1920 odottaen innolla kun höyrylaiva Borgå lipui laituriin. Kaupungin soittokunnan soittaessa laiva kiinnitettiin laiturirenkaisiin ja ensimmäiset innokkaat kiipesivät jo laivaan ennättääkseen ensimmäisenä onnittelemaan kaupungin olympiasankareita. Itsenäisen Suomen ensimmäiseen olympiajoukkueeseen oli valittu neljä porvoolaista: painijat Adolf ja Arthur Lindfors, juoksija Heikki Liimatainen ja moukarinheittäjä Johan Pettersson. Kunnialla he olivat urakkansa hoitaneet Antwerpenissä: Johan ”Leka-Pekka” Petterssonin sijoitus oli kuudes, Arthur Lindfors voitti hopeisen mitalin ja Adolf puolestaan kultaisen mitalin. Maastojuoksija Heikki Liimatainen sai kultaa joukkuekilpailussa ja henkilökohtaisella matkalla hän sijoittui pronssille. Olympiamitalien lisäksi miehiä yhdisti ammatti, kaikki kolme nimittäin toimivat leipureina Porvoossa.
Hurraa-huudot kajahtivat olympiasankareiden astuessa rantaan. Porvoolaiset neidot riensivät kukittamaan heidät ja virallisten tervetuliaispuheiden jälkeen olympiamiehet johdatettiin autoon, joka vei heidät Palokunnantalolle innokkaan yleisöjoukon seuratessa perässä. Sankareille tarjottiin tervetuliaiskahvit ja tupa oli täynnä väkeä. Juhlallisuudet jatkuivat illalla Seurahuoneella järjestetyssä kansanjuhlassa. Kaupunki tarjosi urheilusankareilleen juhlaillallisen. Puheissa hehkui isänmaallisuus: Suomi oli suurenmoisella tavalla osoittanut maailmalle kelpoisuutensa itsenäisten kansojen joukossa ja yksistään Porvoon mitalisaldo oli suurempi kuin monen valtion. Kansanjuhla päättyi puolen yön tienoilla yhteisesti laulettuun Maamme-lauluun.
Pariisin jännitysnäytelmän porvoolainen sankari
Olympialaisten mitalisade ei kuitenkaan päättynyt Antwerpeniin. Pariisin olympialaisissa vuonna 1924 painija Arthur Lindfors saavutti hopeisen mitalin. Heikki Liimatainen toi jälleen maastojuoksun joukkuekilpailun kultamitalin traagisten vaiheiden jälkeen. Matkaan lähti 38 juoksijaa mutta vain viisitoista saapui maaliin 10 kilometrin juoksun jälkeen. Päivä oli Pariisin kuumin miesmuistiin ja hellettä oli varjossakin noin 40 astetta. Kukin maa sai lähettää matkaan kuusi juoksijaa, joista kolmen parhaan sijoitus otettiin huomioon. Suomen joukkueen juoksijat Paavo Nurmi ja Ville Ritola olivat saapuneet maaliin ensimmäisenä ja toisena. Kolme muuta suomalaista juoksijaa olivat jo pyörtyneet reitin varrelle mutta matkaa teki vielä porvoolainen Heikki Liimatainen. Tajunnan rajamailla hoippuen hän saapui stadionille ja luuli tulleensa jo maaliin. Hän lähti huojumaan kohti pukuhuoneita mutta katsojien huudot saivat hänet havahtumaan, kääntymään ja viimeisillä voimilla ylittämään maalilinjan. Vain kolme maata sai vaadittavat kolme miestä maaliin ja näistä joukkueista kirkkaimman mitalin sai Suomi – kiitos porvoolaisen sisukkuuden!

Hannele Tenhovuori