Helsingin olympiakisat järjestettiin poliittisesti epävarmana aikana. Helsingin kisoihin osallistui kuitenkin enemmän kansakuntia kuin mihinkään aikaisempiin kisoihin. Neuvostoliitto osallistui olympiakisoihin ensimmäistä kertaa, ja Lontoon olympiakisoista 1948 pois suljetut Saksa ja Japani palasivat takaisin olympianäyttämölle. Olympiakisat olivat muulle maailmalle Helsingin ja koko Suomen näyteikkuna. Kaiken piti olla ensiluokkaisessa kunnossa ja järjestyksessä. Elämää leimasi kuitenkin vielä sodan läheisyys.
Vuoden 1952 olympialaisten isäntäkaupunkina toimi Helsinki mutta monia kisoja järjestettiin sen ulkopuolella. Espoossa Hagalundin kartanon mailla sijaitsevassa tennishallissa ratkottiin kaikki kisojen miekkailumitalit. Nykyaikaisen 5-ottelun kilpailut järjestettiin Hämeenlinnassa. Kotkan, Lahden, Tampereen ja Turun kaupungit rakennuttivat olympiakisoja varten uudet pallokentät, joilla käytiin kisojen jalkapallo-otteluita. Porvoo sai puolestaan kunnian isännöidä osaa olympialaisten maahockey-otteluista.
Porvoolaiset olivat innolla seuranneet olympialaisten valmisteluja koko kevään ajan. Paikallislehtien palstoilla uutisoitiin tarkkaan miten kisavalmistelut etenivät ja pohdittiin myös kisojen mahdollista vaikutusta Porvooseen. Kaupunkiin toivottiin suurta turistiryntäystä, sillä sijaitsihan Porvoo vain lyhyen ajomatkan päässä pääkaupunkista. Matkailuun satsattiinkin tuntuvasti lisää rahaa, sillä Porvooseen arvioitiin olympialaisten aikana saapuvan jopa 2000 kisavierasta. Tällainen massainvaasio herätti myös huolta: riittäisivätkö Porvoon ravintoloiden paikat? Pitäisikö osa kisavieraista majoittaa porvoolaisiin koteihin? Tarvitaanko linja-autovuoroja kymmenen minuutin välein kulkemaan välille Porvoo – Helsinki? Pitäisikö tehtaiden ja yritysten pitää ovensa kiinni kisojen aikana jotta kaikki voisivat osallistua olympiaponnistukseen?
Huolia oli monia mutta kaikkeen pyrittiin varautumaan ajoissa: jo ennen joulua loppuivat niin lakana- kuin pyyhekankaat kangaskaupoista kun porvoolaiset ompelivat uusia vuodevaatteita ja pyyhkeitä kisavieraille sillä eihän ollut soveliasta tarjota vieraille vanhaa ja kulunutta riepua. Kaupoissa oli myytävänä ulkomaisia olympiavieraita varten sanakirjoja, joista löytyi samojen kansien välistä avainsanoja neljällä eri kielellä. Porvoon ja sen lähiseudun puutarhurit ja maanviljelijät kylvivät keväällä tavallista enemmän kukkia ja vihanneksia jotta kisavieraille riittäisi tarjottavaa ja urheilijoille kukitettavaa. Samaan aikaan valmistelujen kanssa porvoolaisia mieliä kutkutti kaksi erikoisen merkittävää kysymystä: miten kävisi porvoolaisten urheilijoiden kisamenestyksen? Erityisesti August Eklöf Oy:n soutujoukkueelta odotettiin paljon, olivathan he edellisenä vuotena voittaneet sekä Suomen että Pohjoismaiden mestaruuden. Entä pitivätkö kuumat huhut paikkansa: kiertäisikö olympiatuli Porvoon kautta?
Helmikuussa 1952 porvoolaiset joutuivat kuitenkin pettymään kun selvisi, että olympiatulen reitti kulkisi Hämeenlinnan, eikä Porvoon kautta. Mutta tämä ei lannistanut kaupunkilaisten olympiaylpeyttä, olihan Porvoon panos kuitenkin merkittävä. Sekä Wileniuksen että Blomqvistin veneveistämöillä valmistettiin täyttä vauhtia purjeveneitä olympiakisoja varten. Maaliskuussa 1952 varmistui myös Porvoon olympiakisaisännyys, kun tuli tieto, että osa maahockey-peleistä pelattaisiin Keskuskentällä. Olympialaisten tarkastuskomitea totesi käynnillään toukokuussa, että Porvoon kentät olivat paremmassa kunnossa kuin Helsingissä. Urheilukentän sijainti keskeisellä paikalla oli hyvä asia ja suihku- sekä ruokailumahdollisuuksien järjestyminen kentän vieressä sijaitsevassa koulussa (nyk. Keskuskoulu) oli erinomaisesti hoidettu.
Olympiakisat avattiin juhlallisesti 19.7 Helsingin Olympiastadionilla. Pari päivää avajaisten jälkeen, 21.7 Porvoon Keskuskentällä pelattiin ensimmäiset olympiapelit; ensimmäisessä pelissä vastakkain olivat Puola ja Belgia, toisen ottelun voitosta kamppailivat Sveitsi ja Ranska. Lipputangoissa liehuivat pelijoukkueiden kotimaiden ja Suomen lipun lisäksi Olympia-lippu ja aivan uusi Porvoon vaakunalippu. Avajaispuheen piti Porvoon olympiatoimikunnan puheenjohtaja Georg Christiernin, minkä jälkeen joukkueiden kapteenit saivat kukkia. Avajaisten jälkeen ensimmäinen maahockey-peli saattoi alkaa. Paikalle oli tullut noin 580 katsojaa, jotka seurasivat tapahtumien kulkua varsin hiljaisina: peli oli porvoolaisille tuntematon ja sen säännöt vieraat. Onneksi ulkomaiset kisavieraat reagoivat innokkaasti pelin tapahtumiin ja pian porvoolaisetkin ymmärsivät, mitä pelikentällä tapahtui. Pelien jälkeen voittajat kukitettiin ja jokaiselle pelaajalle lahjoitettiin Porvoo-rintamerkki.
Seuraava pelipäivä oli 24.7 jolloin vastakkain olivat Saksa ja Itävalta. Väliajalla pelaajien virkistykseksi oli hankittu sitruunoita ja pelin jälkeen pelaajille tarjottiin koululla teetä ja voileipiä Georg Christiernin esitelmöidessä Porvoosta. Päivä oli kaikkien mielestä onnistunut mutta loppumetreillä tapahtui jotakin odottamatonta: kun pelaajat olivat lähtemässä Porvoosta linja-autolla kohti majapaikkaansa, huomattiin koulun ikkunassa hurjana huitova mies – eräs Itävallan pelaajista oli jäänyt lukkojen taakse pukuhuoneena käytettyyn tuolivarastoon. Varaston oven lukko oli avattavissa vain ulkopuolelta eikä pelaaja päässyt sieltä pois. Onneksi hänet huomattiin ikkunasta ja pelaaja saatiin pelastettua mukaan linja-autoon. Kun autot kaartoivat koulun pihasta, hurrasivat pelaajat Porvoolle ja kiittivät hyvistä kisajärjestelyistä.
Viimeinen maahockey-peli pelattiin Porvoossa 26.7 Saksan voittaessa Puolan ja näin sijoittuen lopullisessa kisataulukossa viidenneksi. Peli jälkeen pelaajille, tuomareille ja kansainväliselle maahockeykomitean jäsenille tarjottiin illallinen Porvoossa. Kisajärjestelyt olivat onnistuneet hyvin ja kisaisännät saivat osakseen suuret kiitokset. Tähän ei kuitenkaan olympiahurmos Porvoossa vielä päättynyt sillä 29.7 urheiluseura Akilles järjesti 50-vuotisjuhlansa kunniaksi yleisurheilukisat, johon osallistui monia olympiamitalisteja eri maista. Kisat olivat huikea menestys ja paikalla seuraamassa oli lähes 1360 katsojaa.
Olympiatuli sammui Helsingissä 4.8 jättäen jälkeensä monia muistoja. Porvoolaiset olivat ylpeitä niin järjestämistään kisoistaan kuin myös soutajistaan, jotka sijoittuivat viidenneksi. Myös maahockey sai kaupungissa jalansijaa: vuosina 1955 ja 1958 porvoolaiset sijoittuivat maahockeyn SM-kisoissa hopealle.
Hannele Tenhovuori
