Porvoon museossa on kymmenen poltetusta savesta tehtyä esinettä, jotka koon ja muodon perusteella ovat tuoksuöljyä sisältäneitä hajustepulloja, monikäyttöisiä kuppeja ja kannuja tai muita pöytäastioita. Ne on tehty dreijaamalla ja silattu polton jälkeen savesta ohennetulla lietteellä nestettä paremmin pitäviksi. Kunkin tunnistuksessa ovat teknisten ominaispiirteiden lisäksi olleet apuna lahjoittajien välittämät niukat löytöpaikkatiedot.
Korinttilainen aryballos (Inv. 23-7:4)
Walter Sjöberg 1923
K 5,6 cm; maks L 5,8 cm; suun H 4,0/1,0 cm
Hajustepullon savi on Korintin kreikkalaiskaupungille ominaista hienoa ja kalpeankeltaista. Muodolle on ominaista tasapohja, pyöreä vartalo ja kiekkomainen suu. Pieni nauhakahva ulottuu huulesta hartiaan. Ruskealla maalatut kuva-aiheet ovat osittain kuluneet pois, mutta jättäneet jäljet samankeskisistä kehäviivoista huuleen ja nelilehtiaiheen vartaloon.
Tämä on Porvoon museon antiikvaarisesta esineistöstä ainoa, joka on alun perin kreikkalaisesta maailmasta. Korintin keramiikalla oli aikoinaan laaja merentakainen vientikauppa, joten esine on ongelmitta voinut kulkeutua Etelä-Italian kreikkalaissiirtokuntiin tai Keski-Italian etruskikeskuksiin, toisin sanoen seudulle, josta Walter Sjöbergin lahjoittama aineisto on myös peräisin.
Erilaisia öljypohjaisia hajusteita käytettiin antiikin maailmassa runsaasti jokapäiväisestä elämästä uskonnollisiin toimituksiin. Yhteisenä piirteenä niitä sisältäneille vaasimuodoille oli suhteellisen pieni koko ja kapea suuaukko haihtumisen estämiseksi. Sisältöä otettiin ruokotikulla.
Korintti oli johtava keramiikan ja pienten öljypullojen valmistaja Kreikan arkaaisella ajalla 600- ja 500-luvulla eKr. Laajan tuotannon myöhäisvaiheessa erityisen suosittuja olivat juuri tällaiset pyöreävartaloiset aryballokset. Korintti oli kuuluisa orvokkipohjaisesta tuoksuöljystään.
N. 570–500 eKr.
Kannu (Inv. 3484)
Walter Sjöberg 1911. Etruskihaudasta.
K 5,8 cm; K 6,5 cm kahvalla; maks H 5,0 cm; pohjan H 2,5 cm
Tämä karkeasta ja harmaanruskeasta savesta tehty pieni kannu on vartaloltaan pyöreä, tasapohjassa on savenvalajan sormenjäljet. Saven laatu ja epätasaisesta polttolämpötilasta johtuva laikukas pinta mustanharmaasta beigeen ovat ominaispiirteitä Italiassa pitkään käytössä olleelle karkeahkolle impastokeramiikalle, jota etruskitkin tekivät laadukkaamman ja läpimustan buccheronsa ohella.
Kyseessä on Porvoon antikvaarisen kokoelman ainoa suoraan etruskeihin liittyvä esine. Etruskit olivat keski-italiainen kansa ja Välimeren alueen mahtitekijöitä kreikkalaisten ja puunilaisten ohella. Heidän kulttuurinsa oli aineellisesti ja henkisesti rikasta ja heidän valtansa oli laajimmillaan ensimmäisen esikristillisen vuosituhannen puolivälissä. Sen jälkeen Rooman vaikutuspiiri alkoi kasvaa ja etruskien lopullinen sulautuminen roomalaisiin tapahtui meidän ajanlaskumme alkuun mennessä.
N. 550–500 eKr.
Mustapintainen miniatyyrikuppi (Inv. 3489)
Walter Sjöberg 1911. Pompejista.
K 2,5 cm; pohjan H 3,0 cm; suun H 3,7 cm
Ruskeanmusta saviliete peittää kupin sisäpuolen kokonaan ja suuren osan ulkopuolesta, johon ovat hahmottuneet savenvalajan sormenjäljet. Mustapintaista keramiikkaa tehtiin laajoilla alueilla kuviokeramiikan menetettyä viehätyksensä. Vaasit upotettiin savilietteeseen pitämällä kiinni pohjasta, jolloin savenvalajan sormet usein jättivät jälkensä. Miniatyyrikokoisiksi lasketaan korkeudeltaan alle kahdeksansenttiset pikkuvaasit. Ne olivat usein karkeatekoisia ehkä osoituksena lyhytaikaisesta käyttötarpeesta: ne olivat ehkä savenvalajan omalle suojelusjumalalleen tekemiä uhrilahjoja, tai ensisadon ruoka- tai juomauhriastioita rituaaliseksi siemaisuksi tai suupalaksi, elleivät arkisemmin sitten väripigmentin ja öljyn sekoittamiseen kosmetiikassa, tai lääkkeiden valmistamiseen.
N. 300 eKr.
Unguentarium (Inv. 3490)
Walter Sjöberg 1911. Pompejista.
K 5,7 cm; pohjan H 2,1 cm; maks H 3,8 cm
Hajustepullon päärynänmuotoinen vartalo on silattu kiiltävän ruskealla, putkimainen kaula puolestaan kellanpunaisella. Pompejissa tuoksuöljyjen myynti oli keskittynyt antiikkisen kaupungin keskustaan lähelle kauppatoria, macellumia. Suosittuja päärynänmuotoisia hajustepulloja tehtiin erikokoisina korkeuden vaihdellessa viidestä senttimetristä jopa kolmeenkymmeneen.
Vuonna 79 Vesuviuksen tulivuorenpurkauksessa tuhoutuneen Pompejin jokisataman kautta oli laajaa vientiä mm. Ateenaan ja Rooman valtakunnan pohjoisosiin, nykyiseen Keski-Eurooppaan. Hajustepulloista on käytetty monia nimityksiä, latinankielinen unguentarium on johdettu verbistä voidella, unguo.
N. 30 eKr.–50 jKr.
Munankuorikeramiikan sirpale (Inv. 4783)
Ei saantitietoja
6,5 x 6 x 5 cm; K 2,5 cm; pohjan H 4,2 cm; suun H 9,5 cm
Pieni kolmionmuotoinen sirpale on peräisin tasapohjaisesta ja matalasta kupista, jossa on tiheät dreijanjäljet lähes kauttaaltaan. Savi on väriltään vaaleanpunaista ja ohut liete punertavaa. Ulkopuolella mustina valumajälkinä näkyvät sormenjäljet osoittavat kohdan. Sirpale on ohutta (1–2 mm) munankuorikeramiikkaa, joka oli väriltään joko harmaata tai vaihtoehtoisesti punertavaa ja käyttö pöytäastioina. Tuotantoalueita oli Etelä-Espanjassa ja Italiassa, joista kummastakin oli vientiä pohjoisemmaksi, mutta paikallistuotantoakin oli jonkin verran.
N. 50–200.
Miniatyyrikuppi (Inv. 2437)
Walter Sjöberg 1905. Wiesbadenista.
K 6,5 cm; maks H 5,5 cm; pohjan H 2,5 cm; suun H 4,5 cm
Tasapohjainen kuppi on liimattu yhteen palasista. Vartalo on lähes sylinterinmuotoinen, sisäpohjassa on pieni syvennys.
Tällaista vaasimuotoa tehtiin sekä miniatyyrikokoisena että suurempina versioina Rooman keisarikunnan pohjoisosassa, ainakin Colonia Agrippinassa eli Kölnissä, josta oli vientiä meren yli Englantiin ja lähialueille, kuten Wiesbadeniin. Se periytyy roomalaiseen asutukseen sotilasleirin vastapäätä ja kuumien lähteiden äärelle ensimmäisellä jälkikristillisellä vuosisadalla. Lähteet nimettiin latinaksi Aquae Mattiacae mattiakien germaaniheimon mukaan.
N. 150–200-luvun alku.
Kannu (Inv. 23-7:1)
Walter Sjöberg 1923. Trieristä.
K 6,8 cm; jalan H 3,3 cm; suun H 4,0 cm
Tasapohjaisen kannun vartalo on kaksoiskartion muotoinen, lyhyt kaula kaartuu ulos päin ja päättyy tasalakiseen huuleen. Leveimmällä kohdalla on valenokka, pystykahva ulottuu hartiasta huuleen.
Tällaisia sivunokalla varustettuja kannuja on löydetty eri puolilta Keski- ja Etelä-Eurooppaa asuinpaikoilta, lasten haudoista ja savenvalajien työpajoista varhaiselta rautakaudelta läpi hellenistisen ja roomalaisajan. Niitä käytettiin usein pikkulasten tuttipulloina ja niiden on arveltu olleen käytössä ennen hampaiden puhkeamista. Niistä käytetään latinalaista termiä guttus sanasta gutta, tippa, tai tettina myöhäislatinan rintaa merkitsevästä sanasta tetta. Vastaavanlaisia kannuja käytettiin myös öljylamppujen täyttämiseen. Umpinaisen valenokan perusteella kyse on käyttämättömästä esineestä, ehkä hautalahjasta. Pohjassa on lyijykynällä merkitty kirjoitus ”Trier R”, jossa R-kirjain lienee tulkittavissa saksan sanaksi Ruine, ja siten Trierin raunioista löytöpaikkana, sekä numeroita, joista varmasti näkyy 6.5 viittauksena ehkä hintaan.
Ensimmäinen jälkikristillinen vuosisata – 200-luku.
Kannu (Inv. 2440)
Walter Sjöberg 1905. Wiesbadenista.
K 10,5 cm; pohjan H 3,4 cm; maks H 8,5 cm; suun H 2,0/2,9 cm
Kaksoiskartion muotoisessa ja alun perin yksikahvaisessa kannussa on kauttaaltaan juurten painaumia. Matalassa sylinterijalassa on savenvalajan sormenjäljet. Kaulassa on jälki kadonneesta silmukkakahvasta (vrt. alla). Tällaisia yksikahvaisia kannuja valmistettiin roomalaisen Colonia Agrippinan (Köln) työpajoissa. Yksityiskohdissa oli vaihtelua, kokonaiskorkeus oli useimmiten 9.5–12 cm. Kannuja on löydetty etenkin haudoista vainajille laitettuina lahjoina.
N. 100–200-luku.
Kannu (Inv. 2438)
Walter Sjöberg 1905. Wiesbadenista.
K 18 cm; pohjan H 5 cm; maks H 13 cm; suun H 1,7–4,2 cm
Tämä tasapohjainen ja vartaloltaan pyöristetyn kaksoiskartion muotoinen kannu on säilynyt silmukkakahvoineen. Valajan sormista on painanteet kannun pohjassa. Tämä edellistä kannua hieman kookkaampi kannu lienee sekin kölniläisen työpajan tuote.
N. 100–200-luku.
Ruukku (Inv. 2439)
Walter Sjöberg 1905. Wiesbadenista.
K 19,5 cm; pohjan H 7,3 cm; maks H 20 cm; suun H 8,1/13,2 cm
Tasapohjainen ja pulleamahainen ruukku huipentuu pystyhuuleen, jonka suora ja lyhyt sisäreuna kannatteli aikanaan kantta. Hartia on rikkoutunut ja siitä puuttuu pieni pala. Ruukku lienee tarkoitettu lähinnä pöytäkäyttöön tai esim. kananmunien ja hedelmien säilyttämiseen. Käyttökelpoisena astiamuotona tällaisia ruukkuja, latinaksi olla, valmistettiin pitkiä aikoja.
N. 50–200-luku.
Walter Sjöberg oli aktiivinen Porvoon museon antiikin aineiston kartuttaja. Lahjoituskertoja oli kaikkiaan neljä 1905–1923. Ensimmäisessä lahjoituksessa esineistöä oli sekä Kölnistä että Wiesbadenista, Borgåbladetin (22.02.1905) uutisoinnin mukaan muun muassa ”pikareita ja uurnia”. Sjöbergiin itseensä periytynee melko vapaa uurna-sanan käyttö keramiikkavaaseista, muotoon ja kokoon katsomatta. Vuoden 1911 lahjoituskokoelma oli löytötietojen perusteella kokonaisuudessaan Italiasta ja mainitaan alkuperältään roomalaiseksi, etruskilaiseksi tai pompejilaiseksi. Ainakin osa vuoden 1913 esineistöstä oli Trieristä, kun taas viimeisestä vuoden 1923 lahjoituksesta ei ole enää lainkaan hankintatietoja.
Maailmaa matkanneen porvoolaisen merikapteenin poika Walter Sjöberg (1864–1937) kasvoi Välikadun keltaisessa talossa ja kävi koulunsa Borgå Lyceumissa 1874–1878. Kouluttauduttuaan puutarhuriksi hänellä oli Helsingissä muun muassa kukkakauppa, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän teki itseoppineena antiikkikauppiaana ja taiteenkeräilijänä. Myytävää hän hankki ulkomaanmatkoillaan ja Porvoon museon antiikkiin liittyvää lahjoitusesineistöä usein Saksan alueelta. Hän oli museon suurlahjoittaja, joka muisti myös synnyinkaupunkinsa tuomiokirkkoa ja Svenska Gårdenia. Hän avusti myös museon intendenttejä esineiden järjestelyssä ja oli museoyhdistyksen hallituksen jäsen 1911 ja 1935–1936. Eläkevuosiaan hän vietti Porvoon maalaiskunnan Ilolan kylässä Molnbyn tilalla, jonka hankki omistukseensa loppuvuodesta 1931 toimien aktiivisesti monissa yhdistyksissä, muun muassa paikallisen nuorisoseuran teatterinohjaajana. Häntä on sanottu vieraanvaraiseksi ja helposti lähestyttäväksi ihmiseksi, joka oli äärettömän kiinnostunut kotikaupunkinsa historiasta.
Ote Leena Pietilä-Castrénin artikkelista Lahjoitusesineitä antiikin maailmasta (2023).