Asemapäällikön lesken Elin Gestrinin (1880–1958) kuolinpesä lahjoitti Porvoon museolle kaksi pronssiesinettä, jotka mainittiin matkamuistoiksi Italiasta. Ne esitellään tässä museon antiikkisen esineistön päätepisteenä ja osoituksena lahjoittajien jatkuvasta kiinnostuksesta Porvoon museota kohtaan. Euroopan suurten museoiden veistoksista ja esineistä alettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla valmistaa kopioita, ja Napolin seudulla toimi 1900-luvun alussa kahdeksan taidevalimoa. Paikan päällä tapahtuneen myynnin lisäksi tällaisia moderneja museokopioita oli tapana esitellä varhaisemmissa maailmannäyttelyissä, joita on pidetty vuodesta 1851 alkaen muun muassa osallistujien taiteellisten saavutusten esittelemiseksi.
Thymiaterion (Inv. 58-283)
K 10,7 cm; pohjan H 5,3 cm; maljan H 4,4 cm
Suitsutusmaljan patina on väriltään tumman vihreä. Kolmionmuotoiseksi tyylitellyltä jalustalta kohoaa kolmijalka eli tripodi, jota sitoo pronssivyö ja sen keskeltä kohoava käpy. Tripodi kannattelee puolipyöreää maljaa, jonka reunoissa on bukraniumit eli häränkallot.
Tällaisia korkeajalkaisia maljoja käytettiin alun perin suitsutusastioina ja maljan madaltuessa myös öljylamppujen jalustana. Kreikan sanasta suitsuttaa, thymiao, muodostui suitsutusastian nimikin, thymiaterion. Koristeena käytetty eläinpääaihe symboloi temppelien uhritoimituksissa teurastettuja eläimiä, joista osa tarjottiin uhrialttarilla jumalille, osan kulttitoimitukseen kokoontunut väki nautti juhla-ateriana. Käpyaihe yhdistettiin antiikin kulttuurissa viinin- ja teatterinjumala Dionysos-Bacchukseen, ja se on myös kristityssä maailmassa käytetty valistuksen symboli. Suitsuketta, esim. aromaattista pihkaa, poltettiin kulttitoimituksissa ja hautajaisissa, ja arkisemmin ruoankäryn peittämiseksi, valaisuun tai silkaksi mielihyväksi. Kristinusko vierasti suitsukkeita aluksi pakanallisina, mutta Rooman valtakunnan itäosissa tapa elpyi 300-luvulla ja ulottui 800-lukuun mennessä pyhiin toimituksiin myös lännessä.
Pronssilamppu (Inv. 58-284)
K 7,0 cm; P 9,0 cm; L 4,5 cm
Pronssilampun patina on tumman vihreä. Jalustana on uurrettu kiekkojalka, matala öljysäiliö on linssinmuotoinen. Sen yläreunassa on tiheä kolmirivinen pistekuvio, ja nokka on simpukan muotoinen. Rengaskahvan alla on koristeena lampaanpää ja vinottain yläpuolella kristogrammi heijastinlevynä, jota voitiin käyttää myös peukalon tukena lamppua liikuteltaessa. Säiliön irtokantta koristaa kyyhkynen levitetyin siivin. Lamppu voitiin ripustaa kandelaaberiin kaksinkertaisen ketjun avulla, joka kiinnittyy sekä kreikkalaisen Χ (khi)-kirjaimen keskelle että nokan takana olevaan renkaaseen.
Kristogrammi eli kreikan kirjaimet Χ ja Ρ (rho) nimen Khristos alkukirjaimina ja merkittyinä päällekkäin tuli tunnetuksi kristinuskon symbolina Rooman keisari Konstantinus Suuren (hallitsi 306–337) käytettyä sitä sotalipussaan. Se yhdessä lampaan, simpukan ja kyyhkysen kanssa onkin osoituksena esikuvana olleen öljylampun kristillisestä käytöstä. Lamput olivat konkreettisia välikappaleita yön pimeyden ja tuonpuoleisen varjojen voittajina tiellä pelastukseen, muun muassa evankelista Johannes puhuu Kristuksesta maailman valona (Joh. 1:4 ja 8:12).
Myöhäisantiikin maailmassa kristittyjen lamput noudattelivat hellenistiseen aikaan periytyviä esikuvia ja olivat pronssilamppujen ollessa kyseessä käytössä sukupolvesta toiseen. Ne tehtiin vahavalutekniikalla ja tärkeitä tuotantopaikkoja Italiassa olivat ainakin Capua ja Aquileia. Rooman Kansallismuseon kokoelmassa on Porvoon lamppua läheisesti muistuttavia lamppuja, jotka olivat suosittuja varhaisella keisariajalla. Lamppuihin kuului usein myös erillinen kansi säiliö sulkemiseksi.
Askolan Monninkylässä syntynyt Elin Eleonora Holm kuoli Porvoossa 1958. Hän lienee muuttanut kaupunkiin asemapäällikkömiehensä Frans Werner Andersson Gestrinin (1869–1936) kanssa tämän jäätyä eläkkeelle vuonna 1932. Molemmilla oli vanhastaan kytkökset alueelle, sillä Elinin vanhemmat olivat syntyperäisiä porvoolaisia, asuneet sittemmin Askolassa ja pitkään myös Porvoon maalaiskunnan Siggbölessä Fasas-nimisessä talossa ennen muuttoaan takaisin Askolaan 1896. Frans Werner oli puolestaan syntyisin Mäntsälästä. Pariskunta avioitui syksyllä 1900 ja asui yli kolmekymmentä vuotta eri puolilla Suomea Frans Wernerin astuttua rautateiden palvelukseen 1901. Hän toimi vuoteen 1907 Lappilan aseman toisena kirjurina Kärkölässä, asemapäällikkönä Kaakamossa lähellä Torniota 1908, samoin Pohjois-Pohjanmaalla Olhavassa 1909–1912 ja pisimpään 1912–1932 Kuusassa Keski-Suomessa.
Asemapäälliköt olivat noina aikoina paikkakuntansa merkkihenkilöitä yhdessä rovastin, lääkärin, apteekkarin ja nimismiehen kanssa, he olivat tunnetusti vieraanvaraisia ja heillä oli laajat suhteet. Porvoossa lapseton pariskunta asui osoitteessa Jokikatu 42, jossa Elin pian miehensä kuoleman jälkeen ainakin vuosina 1936 ja 1938 vuokrasi huoneita kalustettuna ja kaikin mukavuuksin naiselle (Borgåbladet 20.8.1936, 5.1.1938). Eläkepäivien viettoon Porvoossa olivat varmasti vaikuttaneet kummankin sukukytkökset, mutta miten italialaista tekoa olevat pronssiesineet päätyivät Elinille? Oliko pariskunta yhdessä tai Elin leskeksi jäätyään käynyt Italiassa, vai oliko pariskunta saanut ne ehkä lahjaksi kiitolliselta matkustavaiselta, ellei sitten porvoolaiselta merenkävijältä?
Ote Leena Pietilä-Castrénin artikkelista Lahjoitusesineitä antiikin maailmasta (2023).