1930-luvulla Porvoon kaupungin surkeana pidetty uimalaitostilanne oli jatkuvien torikeskusteluiden ja sanomalehtikirjoittelun kohteena. Uinti oli kaupunkilaisten keskuudessa suosittu harrastus mutta uimalaitoksen sijainti Hattulassa, hiukan rautatieasemalta pohjoiseen ei ollut paras mahdollinen. Mahdollisina uuden uimalaitoksen sijoituspaikkoina mainittiin mm. Tervajärvi ja Papinjärvi. Niiden ongelmina kuitenkin olivat liian suuri etäisyys kaupungista sekä hankalat liikenneyhteydet. Pitemmän aikaa keskusteltiin myös täysin keinotekoisen uimalaitoksen sijoittamisesta Porvoon urheilukentän viereen. Tämän ratkaisun todettiin kuitenkin tulevan aivan liian kalliiksi. Niin ikään oli ollut puhetta Porvoon yhdistämisestä sillalla Sikosaareen ja uimalaitoksen sijoittamisesta saaren etelärannalle.
Vuonna 1932 myös Porvoon kaupunginvaltuusto käsitteli uintipaikkaa koskevia ongelmia: Porvoon Käsityö- ja tehdasteollisuusyhdistys oli lähestynyt valtuustoa kirjelmällä esittäen huolensa kaupungin uimalaitoksen kunnosta. Niinpä yhdistys esitti, että kaupunki lunastaisi seurakunnalta Maarin niityn sekä rannan uudeksi uimapaikaksi ja puistoalueeksi kaupunkilaisten virkistymismahdollisuuksien parantamiseksi. Paikka oli kautta sukupolvien ollut yleinen uintipaikka ja loiva, auringonpaisteinen hiekkaranta teki siitä paremman uimalaitoksen paikan kuin vastarannan virallinen kapea, varjoinen ja mutainen ranta. Kaupungin asettama komitea tuki yhdistyksen esitystä toteamalla, ettei kaupunkilaisille ollut osoitettu yhteisiä rantabulevardeja tai viihtyisiä uimarantoja. Joenranta oli täyttynyt tehtaista, satamista ja erilaisista hökkeleistä. Maari olisi mitä parhain paikka kaupunkilaisten yhteiseksi kesänviettopaikaksi mutta asian toteutumista hankaloittivat muutamat seikat. Ensinnäkin kaupunki ei omistanut kyseistä aluetta joten tuomioseurakunnalle tulisi ehdottaa maa-aluevaihtoja asian ratkaisemiseksi. Toinen ongelma oli pieni Maarinlahti, jonka vesi oli saastunutta, koska sitä käytettiin mm. yleisenä viemärien laskupaikkana ja talvisin lumen kaatopaikkana.
Komitean myönteinen esitys kaatui kuitenkin vuonna 1934 kaupunginhallituksessa. Syynä tähän oli mahdollinen uusi silta, joka oli suunnitteilla. Porvoonjoen yli kulki vain yksi silta ja kasvavat liikennemäärät vaativat toista siltaa. Eri ehdotusten joukosta suosituin oli ns. pohjoinen siltalinjaus, joka kulki rautatieaseman kohdalta yli joen kohti Linnamäen aluetta. Näin ollen Maarin ranta jäisi sillan alle eikä sen käyttöä kaupunkilaisten virkistymistarkoitukseen voitaisi toteuttaa. 1930-luvun lopulla tämä jo kertaalleen hylätty vanha suunnitelma kuitenkin toteutettiin ja kaupungin virallinen uimaranta siirtyi Maarin puoleiselle rannalle. Siltakysymys puolestaan ratkesi vuonna 1957, kun Mannerheiminkadun silta valmistui.
